unelmoin itseni pois todellisuudesta

Ella: Unelmoin täällä jostain aivan mahdottomasta. Mua ahistaa ku mun päässä on n. 8729836,87152 tavoitetta, toivetta. Ja mikä pahinta - ne kaikki tavottelee jollain tavalla täydellisyyttä. Oon ollu aina perfektionisti, oon nyt ja todennäkösesti tuun aina olemaan.
Jos en onnistu jossain en ikinä, ikinä luovuta. Oikeesti. Jos luovutan nii se on vaan hetkellistä ja jatkan jatkan jatkan yrittämistä. En vaan pysty lopettamaan yrittämistä, koska tiiän että musta on siihen. Pakko olla. Vaikka sanoisin ihan sama, ja oon epäonnistunu jossakin, tuun jatkamaan sen yrittämistä jatkossa. Yleensäkin samana päivänä.
Esim tänään. Meillä oli koulussa kuntotestit. Ehkä maailman vähiten mihinkään vaikuttava asia. Sain sellasesta punttien nostamis jutusta 119/120. Olin pettyny. Olin tositositosi pettyny itteeni. Alisuoritin sen, koska tiesin siinä hetkessä heti sen jälkeen että oisin pystyny siihen. Mun ajatukset ei enää pystyny liikkumaan. Itkin, löin mun kaveriakin aika pahasti sen jälkeen, koska en kestäny olla siinä hetkessä enää.
Se oli mulle liikaa.
Heti kotiin päästyäni rupesin tekemään kauheesti kaikenlaisia käsilihaksia niin että mun kädet oli niin tunnottomat että en ees pystyny tarttumaan mihinkään enkä varsinkaan nostamaan. Olin tehnyt siltä hetkeltä kaikkeni sen eestä, että ens kerralla onnistuisin paremmin. Vähän ajan päästä aloitin tekemään noita samaisin lihaksia. Sama tunnottomuus käsiin palasi ja tiesin taas tehneeni kaikkeni, mutta yritin silti jatkaa. Yritin tehä edes yhden punnerruksen, mutta en pystynyt edes siihen. Petyin taas.
Se, että nään jonkun muun onnistuvan jossain samaisessa asiassa, saa mut itteni tuntemaan että pystyisin kans siihen. Ja sitten, kun en onnistu, oon vaan liian pettyny itteeni. En haluis, et joku toinen ois huonompi, haluisin vaan ite olla parempi, tai ees yhtä hyvä kun ennen..